Vauvoja, vauvoja!

Pennut syntyivät 27.11. aamuyöllä, ja siitä asti olen vältellyt blogin päivittämistä. :) Ihan siksi, että aika pitkä stoori on tulossa.

Olin ottanut "äitiyslomaa" viisi päivää ja kolmas ja neljäs niistä meni Heraa tassusta pidellessä, kun rouva kilppari halusi kaiken huomion eikä yhtään hyväksynyt sitä, että ihmisillä olisi jotain muutakin tekemistä kuin synnyttäjän tukemista (siis esimerkiksi syömistä ja vessassa käymistä). ;) No, hyvä kuitenkin niin päin, että meidät hyväksyttiin synnytykseen mukaan. Hieman ennen puolta yötä Hera alkoi ponnistella, peiton alla kainalossani, kyljellään aluksi ponnisti. Yritin vihjailla, että kissat yleensä synnyttävät vähän eri asennossa, mutta kukin tyylillään. ;) Hera siirtyi pehmohäkkiin, jonka olin varannut synnytyspesäksi, ja ponnisteli siellä tuloksetta kaksi tuntia. Toki tällaisen urakan jälkeen synnyttäjä oli jo todella väsynyt ressu. Pelkäsin suoraan sanottuna ihan kauheasti sitä, minkälaisen lääkärin saamme varsin surullisenkuuluisassa Tuhatjalan päivystyksessä, mutta vastassa oli onneksi varsin fiksun oloinen eläinlääkäri. Ultrassa näkyi kolme nätisti lyövää sydäntä. Supistukset eivät lääkäristä olleet vielä tarpeeksi voimakkaita eikä kohdunsuukaan ollut kokonaan auki, mutta pienellä kohdunsuun pyörittelyllä (ja ei, en osannut tehdä tätä itse ;)) supistukset voimistuivat. Hera oli lääkärissä kyllä todella kiltisti. Kotiin päästyämme ponnistamista kesti vielä puolitoista tuntia. Syntyi punainen poika, joka oli valitettavasti jo kuollut kohtuun. Mitään eloa ei pentuun yrityksistä huolimatta saatui. Tätä poikaa ei oltu ultrassa nähtyi ja oletan, että kuollut ensimmäinen pentu oli pitkittyneen ponnistusvaiheen syy. Perässä syntyi toinen punainen poika, elävä, mutta heikonoloinen. Tämän jälkeen syntyi suklaapentu ja viimeisenä musta. Hera ei pennuille tehnyt mitään koko ponnistusvaiheen aikana, katseli vain ja oli kovin kipeä. Me ihmiset päästiin katkaisemaan napanuorat ja kuivattaamaan sekä lämmittämään pentuja. Ja täytyy taas kerran todeta, että alle 100 g olennon lämpimänä pitäminen on todellinen haaste kuumavesipulloista ja vastaavista huolimatta!

Aamun valjetessa Herakin jo tajusi, että hällä on pennut ja rupesi niistä huolehtimaan. Suklaatyttö oli pennuista suurikokoisin ja tajusi ruokailun päälle heti. Punainen poika ei taas tajunnut tissin päälle mitään. Musta kyllä söi, mutta ei lihonut. Punainen menetti 12 grammaa elinpainostaan ensimmäisen päivän aikana, vaikka jo heti syntymän jälkeen oli pikkuista nesteytetty ja ruokittukin. Sinnitteli kuitenkin. Musta tuntui hyvinvoivalta, vaikka tosiaan paino pysytteli syntymälukemissa. Punaista letkuruokittiin ja paino ei enää laskenut, ei tosin noussutkaan. Perjantaiaamuyönä punainen oli vielä varsin terhakka, mutta jossain vaiheessa aamua se ei enää jaksanut ja oli menehtynyt.

Molemmat pennut lähtivät Eviralle avattavaksi. Huomattavasti helpompi on hyväksyä ensimmäisen pennun menehtyminen kohtuun, koska niin vain joskus käy. Ensin ajattelin, olisivatko kalvot rikkoutuneet ennen aikojaan, mutta jälkikäteen muistellen pentu syntyi ihan ehjillä kalvoilla. Oli vain kakannut veteen, joten jonkinlaista ahdinkoa tai pelästystä kohdussa oli ollut. Kakkainen vesi elimistössä ei tietysti tiedä mitään hyvää.

Toinen punainen poika ehti kolme päivää sinnnitellä, ja kyllä sitä kaikesta huolimatta jää fiilis, että tehtiinkö kaikki mahdollinen ja olisiko pitänyt jotain vielä ymmärtää tehdä. Meillä ei ennen ole pentuja kuollut, ja tämä on tietysti ollut suuri ilo. Kyllä monta kyyneltä sai punaisen pojan takia vuodattaa. Avausraporttia odotellessa siis.

Mustaakin pentua alettiin letkuruokkia ja muutama päivä meni muutaman gramman painonnostolla per päivä. Tämän jälkeen paino alkoi ihan ilman lisäruokaakin nousta reippaasti. Musta oli alkuun ihan hönö, kun se vaan huusi nälkäänsä eikä malttanut keskittyä nisän etsimiseen. Onneksi heureka-ajatus tuli parin päivän jälkeen ja nyt on painossa menty jo siskon yli!

Suklainen tyttö on ollut alusta alkaen oikeisiin asioihin keskittyvä, isokokoinen itämaiskissan alku. Silmätkin avautuivat jo ennen toista elinvuorokautta... :D

Heralla on ollut äitiydessä opeteltavaa, vaikka hoivaaminen nätisti sujuukin. Perinteisen kissamaisen ensisynnyttäjän tavoin Heraa piti ruokkia ensimmäinen vuorokausi pesään (lähinnä vain Nutri-plus geeli maistui), koska pesästähän ei voinut poistua syömään tai tekemään mitään muutakaan. :) Ensimmäinen kissankakka ilmestyi laatikkoon viikko synnytyksen jälkeen... :D Ja esimerkiksi pennun kantaminen niskasta on ollut haastavaa aika ajoin. Parin päivän jälkeen Hera päätti muuttaa pennut ja mikäs sen parempi paikka kuin sänky. Ja niin joutui kasvattajanimen toinen puolisko nukkumaan sohvalla, kun Hera hoivasi pentuja peiton alla. Mutta näin talvipennuille se peitonalusmaailma oli ihan hyvä juttu - ei ainakaan joutunut tuhlaamaan energiaa itsensä lämmittämiseen! Zooplussan paketti saapui tässä muutama päivä sitten ja ovikellostahan Hera riemastui! Tarkka mami siirsi pennut hetimiten uuteen pesään. Nyt ne ovat noin viikon päivät eläneet makuuhuoneeseen sijoitetussa pienessä pahvilaatikossa. Makkari on kauhean kylmä näin talvisin, joten kaurapussit ja muut lämmikkeet ovat olleet ahkerassa käytössä pesässä.

Pennuilla on ikää nyt 19 päivää, kuulevat jo hyvin, silmät ovat auki ja kyllä ne taitavat jotain nähdäkin jo. Toisiaan jo puhdistavat ja kävelyä harjoitellaan pesässä. Ovat tosi ihania mussuja! Musta on kovaääninen kundi ja suklaa jotenkin asiat vähän rennommin ottava tyttö. :) Jotenkin aavistan, että kiinteä ruoka alkaa maistua ennätyksellisen aikaisin, kun tänään ei suklaan paino enää kauhean paljoa noussut ja pesän alustaa maistellaan innokkaasti.

Heran ja birmojen suhde ei ole ihan mutkaton, mutta tosi hyvin on ennakko-oletuksiini nähden mennyt. Herakin on jo hyvin palautumassa omaksi, tosin ruipelommaksi, itsekseen. :)

Sanokaapa heti, jos kuvat eivät näy. Ensimmäiset kuvat alle kahden päivän ikäisistä, yhteiskuvassa ja sitä seuraavissa kahdessa kuvassa 10 päiväiset, ja kaksi viimeistä on 15-päiväisistä vaaveista. :)